Pelon ja ahdistuneisuuden voittaminen

Omien pelkojen kohtaaminen voi olla useasti elämässä vaikeaa. Itselleni tuli tilanne, jossa jouduin pohtimaan, kuinka oman pelon ja siihen liittyvän ahdistuksen voi kohdata. Kyseessä on korkean paikan kammo sekä siihen liittyvä putoamisen pelko. Muistan jo lapsena nähneeni painajaisia, johon liittyi putoamisen tunne sekä pelkoa putoamisen aikaisesta hallinnan menettämisen tunteesta. Liekö provosoivana tekijänä ollut se, että nukuin lapsena vuosia kerrossängyn yläpedillä.

Kavereiden ostama valmistumislahja tandemlaskuvarjohypystä ei saanut itseäni suuriin riemunkiljahduksia, vaan pikemmin järkytyin muutaman minuutin ajaksi. En tiennyt miten reagoisin asiaan, koska mielikuva hypystä nostatti välittömästi pelko- ja ahdistustunteet pintaan. Kokosin itseni, kiittelin lahjasta ja lupasin harkita asiaa. Virnuilevat kaverit tiesivät tästä korkean paikan kammostani, mutta vakuuttivat että tämä on eri asia kuin talon katolta alas katseleminen. ”Vau, sepä hienoa” totesin, mutta en kokenut tuossa perustelussa mitään ahdistustani helpottavaa.

Päätin ottaa tämän haasteen kuitenkin vastaan. Päivittäin kun ohjaan työssäni ihmisiä omien pelkojen voittamisessa, niin nyt olisi aika kohdata tosiasiat omalta kohdaltani. Rationaalinen ajatteleva minä työsti asiaa niin, että mitään vaarallista ja turvallisuutta uhkaavaa asiaa ei ole tapahtumassa. Vaikka nyt yksi laskuvarjohyppääjien pienkoneen tapaturmauutinen tulikin juuri paria kuukautta ennen omaa hyppyäni. Tunnepuoli taas kävi voimakasta prosessia. Tunsin ajatuksen koneesta hyppäämisestä ja ilmassa olevasta vapaasta pudotuksesta olevan kaikkea muuta kuin hienoa fiilistä tai upeaa kokemusta.

Valmistauduin hyppyyni lähes vuoden ajan mentaalisesti katsomalla YouTubesta tandemhyppyvideoita. Mietin samalla kaikkia hypyn osavaiheita, joissa voisin saada voimakkaamman paniikin. Totesin, että lentokoneen ovella tulisi varmaan olemaan vaikein hetki. Kesä meni niin, että toivoin jo kavereiden unohtaneen koko hypyn, kun kukaan ei puhunut siitä missään. Kunnes sitten loppukesästä yhtäkkiä kysyttiin, onko elokuinen perjantai vapaa. Silloin tehdään se hyppy. Ahdistus nousi taas päälle. Nyt ei sitten enää peräännytty.

Hyppyä edeltävä yö tuli nukuttua levottomasti. Useampi hyppyvideo pyöri päässäni. Kohta lennän sitten minä. Hyppy toteutettiin Porissa paikallisen laskuvarjokerhon toteuttamana. Levotonta liikkumista ja paljon ylimääräistä touhuilua oli lisääntymään päin, kun laitoin hyppyhaalareita päälleni. Hyppymestari ohjasi hyppyyn liittyviä asentoja sekä siirtymistä koneesta hyppyasentoon. Yllättävän lyhyen opastuksen kautta jatkoin itsenäistä mielikuva- ja liikeharjoitteiden tekemistä, sillä koin tekemisen rauhoittavan jo ylikierroksilla olevaa tunnetilaani. Harjoitteilla pyrin välttämään suoran yhteyden omien pelontunteiden tarkkailuun.

Voimakkaimmat ahdistustunteet olivat koneeseen siirryttäessä. Sain käteeni korkeuspainemittarin, josta voisin sitten itse seurata lentokoneen nousua. Tavoitteena oli 3850 metrin korkeus, josta hyppy sitten toteutetaan. Puolimakaavassa asennossa katselin Cessnan takaikkunasta, kun etäisyys maasta lisääntyi koko ajan. Hyppykorkeuteen nousun tuli olla 20 minuuttia. Tunsin nyt hengitykseni pinnallistuneen ja lyhentyneen. Yritin syventää hengitystä, mutta ahdistuksen tunne vahvistui kun tunsin, ettei hengitys syvene eikä tasaannu riittävästi. Samalla tunsin hitaasti lisääntyvän jomottavan otsapäänsäryn sekä tykyttävän pulssin ohimoillani. Järkeilin itselleni, että tuntemusten syynä on korkeuspaineen aiheuttamat tekijät, mutta vaikka en uskonut sitä täysin. Enää en päässyt pakenemaan tilannetta, vaan ainut reitti alas on hyppy lähes 4000 metristä tuntemattomaan. Yritin estää itseäni lamaantumasta tekemällä mielikuvaharjoitteita ilmalentoasennosta. Ahdistuneena vilkuilin jatkuvasti korkeusmittaria ja huokailin mielessäni tulevaa hetkeä. Mukanamme ollut oppilashyppääjä siirtyi hyppykorkeudessa koneen ovelle ja siirtyi samalla istumaan hyppyaukolle. Meni varmaan kaksi sekuntia, kun kaveri syöksyi alas. Nielaisin syvään ja jähmetyin hiukan. Nyt oli meidän vuoro. Hyppymestarin ohjeesta aloin siirtyi koneen hyppyaukolle. Videokuvaaja oli jo siipituella kameran kanssa valmiina.

Ilmavirta painoi kasvoja oviaukolla niin, ettei kukaan järjissään oleva voisi kuvitella, että tuonne alas voi mennä. Tätä ajatusta ei tarvinnut kauan hautoa, kun samalla siirsin kädet ohjeiden mukaan hyppyhaalareiden olkahihnoille, niin samassa tunsin, että hyppymestarin pukkaamana olimme ilmassa. Kasvoissa oli kova ilmanpaine, joka hölskytti poskia. Aloin nauramaan ja avasin asentoni merkistä x-malliseen liitoasentoon. Uskomaton tunne siitä, että olen ilmassa putoamassa lähes 250 km/h nopeudella alas, mutta pystyin samalla katsomaan horisonttiin upeaa auringonlaskua, kaukana siintävää merta sekä kokemaan positiivista tunnetta, kun ilmavirran paine tuntui vahvana vasteena koko kehooni. Pelko ja ahdistus eivät tässä olleet läsnä vaan sain kiinni vapaan pudotuksen fiiliksestä. Kun hyppymestari alkoi laskuvarjon aukomisen, tunsin parin sekunnin verran pettymystä, kun tämä loppui. Varjo tömähti voimalla auki, ja putoamisnopeus pysähtyi kuin seinään. Oli kuin sisuskalut olisi vaihtaneet paikkaa. Muutaman voimasanoin vapauttamana purin kaiken tunteeni ulos.

Loppuliitely pudoteltiin varjolla alas, välillä hiukan vatsanpohjasta kouraisi, jolloin piti laittaa silmät kiinni. Laskeutuminen onnistui lentokentän nurmelle pehmeästi. Olin täysin voipuneen oloinen, mutta samalla onnellinen siitä, että ahdistuneisuuden ja pelon tunne tuli voitettua. Ja niin, hyppäisinkö uudestaan?  Omaehtoisesti en aio kuitenkaan mennä, mutta nyt tiedän, että pystyn sen kyllä tekemään.

Mikko

Valikko